Nuori Astrid
 
Lehdistönäytös 13.9.18 Finnkino Fantasia, JKL
 
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 16
Ohjaus: Pernille Fischer Christensen
Pääosissa: Alba August, Björn Gustafsson, Henrik Rafaelsen, Magnus Krepper, Maria Bonnevie, Trine Dyrholm
Ensi-ilta: 14.9.2018

Arvostellut: Hanne ja Christian Muurinen

Kaikki tuntevat rakastetun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin, mutta kuinka hyvin hänen nuoruutensa tunnetaan tai tiedetäänkö, mikä sai hänet aloittamaan lastenkirjailijana?
Synopsis:
“Kun Astrid Lindgren oli hyvin nuori, tapahtui jotakin mikä vaikutti hänen elämäänsä perinpohjaisesti ja antoi hänelle erikoislaatuisen kyvyn nähdä syvälle lasten sieluihin. Tämä tapahtuma rohkaisi häntä rikkomaan niin totuttuja sääntöjä kuin uskonnollisia ja yhteiskunnallisia odotuksia. Astridista tuli yksi aikojemme luovimmista naisista: koko maailman tuntema ja rakastama tarinankertoja.”
Elokuva kuvaa Astridin vallattomana, ehkä jopa riehakkaana nuorena naisena, joka haluaa kapinoida ja rikkoa ajan sääntöjä. Tämä uhma nostattaa etenkin Astridin äidin verenpainetta. Astrid vaikuttaa elokuvan mukaan enemmänkin isän tytöltä. Hän pääsee töihin paikalliseen sanomalehteen avustajaksi ja rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan päätoimittajaan.
Elokuvan alku on jossain määrin humoristinen, mutta muuttuu vakavammaksi, mitä pidemmälle leffa etenee. Puoliväliin saakka juonta kuljetetaan juuri niin, kuin katsoja sen olettaa kulkevankin. Mutta kun elokuva on saavuttamassa kliimaksinsa, tapahtuu juonen käänne, joka yllätti ainakin allekirjoittaneen. Tosin jälkeen päin ajatellen, tuo käänne on ihan ilmiselvä, kun ajatellaan Lindgreniä Lindgreninä. Juoni ohjasi myös loppu puolella katsojaa tiettyyn suuntaan ja tiettyihin odotuksiin ja olikin yllättävää, ettei leffa loppunutkaan siten, kuin olettaa saattaa.
Tekniseen toteutukseen en osaa juurikaan ottaa kantaa, mutta elokuvan kuvaustyyli ärsytti ja häiritsi etenkin leffan alussa, kunnes siihen tottui. Kuvaustyyli toimi kyllä tehokeinona todella hyvin.
Kokonaisuudessaan hyvä draama, eikä 2 h pitkä elokuva tuntunut liian pitkälle. Nuori Astrid on elokuva, jota ei todennäköisesti menisi katsomaan pelkän nimen perusteella, mutta on ehdottomasti näkemisen arvoinen raina! Suosittelemme, ehdottomasti 4/5. Elokuva saa ensi-iltansa 14.9.
Rampage – iso kohtaa isomman


Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12
Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomi Harris, Malin Akerman, Jake Lacy, Jeffrey Dean Morgan
Ensi-ilta: 13.4.2018

Arvostellut: Pekka Lavia


Rampage – iso kohtaa isomman perustuu Bally Midwayn kehittämään videopelisarjaan nimeltään Rampage, joka on alunperin julkaistu arcadepelihalleissa jo vuonna 1986. Pelissä pelaaja saa pelata kolmella erilaisella jättieläimellä (Ralph-ihmissusi, Lizzie-matelija ja George-gorilla) jotka saavat eri määrän pisteitä tuhoamalla rakennuksia ja tappamalla viattomia ihmisiä. Kun kaikki on tuhottu, peli jatkaa uudessa kaupungissa ja kaaos alkaa uudelleen. Tästä Rampage -iso kohtaa isommassa onkin kyse.

Päähenkilönä nähdään Dwayne ”The Rock” Johnson alias Davis Okoye, joka on ammatiltaan primatologisti eli kädellisten tutkija ja joka samalla toimii salametsästystä ehkäisevässä osastossa. Hän on adoptoinut urosalbiinogorillan nimeltään George, jonka hän on kasvattanut pienestä asti. Heillä on syvä kunnioitus toisiaan kohtaan ja he osaavat kommunikoida toisilleen viittomakielellä.

Samaan aikaan avaruudessa tapahtuva tieteellinen koe epäonnistuu ja kolme laboratoriosäiliötä hätälaskeutuvat satunnaisesti Maahan. Säiliöistä pääsee vapautumaan mutaatiota synnyttävää kaasua mikä pistää eliöstön kasvamaan pituutta, muuttumaan aggressiivisemmaksi ja saamaan DNA-muunnoksen kautta erilaisia kykyjä muilta eläimiltä. George-gorilla sattuu olemaan yksi näistä kolmesta eläimestä jotka altistuvat kyseiselle kaasulle. Kuinka ollakaan, eläimet pääsevät aiheuttamaan tuhoja ja Davisin täytyy tehdä asialle jotain. Elokuvan edetessä Davis kohtaa tohtori Kate Calwdellin (Naomi Harris), joka väittää tietävänsä miten kehittää vastalääkkeen mutaatiolle. Valitettavasti USA:n armeija ja elokuvan pahikset eivät halua puhaltaa yhteen hiileen Davisin ja Katen kanssa.

Ihmeellistä kyllä, pidin elokuvasta enemmän kuin itse pelisarjasta jota olen päässyt testaamaan vuosia sitten. Peli itsessään on omasta mielestä vähän samaa kaavaa toistava ja tylsänpuoleinen, mutta elokuva itsessään oli hauskaa, aivotonta viihdettä jossa tietokoneella animoidut jättihirviöt tuhoavat kaikkea mitä vastaan sattuu. Dwayne Johnsonin näyttely on mitä on mutta karismaa tältä kaapin kokoiselta kaverilta on löytynyt jo WWE-vapaapainiajoilta asti.

Yleensä videopeleihin perustuvat elokuvat ovat siitä surullisenkuuluisia, etteivät ne pääse laadullaan samalle tasolle kuin pelit saatika noudata lähdemateriaalia kovinkaan hyvin. Rampage – iso kohtaa isomman on mielestäni harvinainen poikkeus. Katsojan kannattaa kuitenkin muistaa, että kyseessä on jättihirviöelokuva eikä mikään draama.

3.5 / 5 tähteä
The Disaster Artist

 
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 7
Ohjaus: James Franco
Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Alison Brie
Ensi-ilta: 12.1.2018

Arvostellut: Pekka Lavia


Tommy Wiseau on kysymysmerkki ihmisen muodossa. Hän on joko ulkoavaruuden alieni pukeutuneena mustiin pitkiin hiuksiin ja sulavaan naamaan tai se on vain rooli. Tai ehkä kumpaakin. Oletan, että monet jo tuntevatkin Tommyn legendan ja hänen surullisenkuuluisan ”The Room” -elokuvan josta on vuosien mittaan kehittynyt modernin aikakauden kulttisuosikki.
 
”The Disaster Artist” perustuu Greg Sesteron ja Tom Bissellin samannimiseen ei-fiktiiviseen novelliin, joka kertoo siitä aikakaudesta, kun Tommy ja hänen tuleva näyttelijäkollegansa Greg Sestero tapaavat toisensa ja kuinka The Room kaiken kaikkiaan saa alkunsa. James Franco esittää Tommyn roolia ja hänen veljensä Dave Franco esittää Gregin roolia. Täytyy myöntää, että kummatkin Francon veljeksistä sopivat rooleihin kuin nakutettu! Jamesin metodinäyttely ja kasvojenilmeet antavat roolisuorituksesta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Kaikki löytyy: aksentti, liikehdintä, jopa kuuluisa naamataulu väsyvine silmineen.

Henkilökohtaisesti en oikein osaa sanoa mitkä elokuvassa/novellissa esiintyvät kohtaukset perustuvat faktaan ja mitkä Hollywoodin tyyliseen fiktiiviseen formaattiin, mutta The Disaster Artist on kuvattu noudattaakseen novellia suht koht uskollisesti eikä kyseessä ole mitenkään Tommya ja/tai The Room -elokuvan näyttelijöitä loukkaava tekele. Päinvastoin, kohtaukset tehdään kuin oikeassa elokuvassa ja jälki on yhtä hauskaa katsottavaa. Tällaiset behind-the-scene -tyyliset elokuvat avartavat silmiä enemmän ja katsoja alkaa arvostamaan The Roomin monimutkaista kehitysprosessia aivan uudella näkökulmalla.

En ole Tommy Wiseaun enkä The Roomin kovin faanatikko, mutta samanlaista henkilöä ei tule usein vastaan. On se sen verran melkoinen kysymysmerkki mitä ei hevillä mielestään unohda.
 
3.5 / 5
All the Money in the World
 
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16
Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Michelle Williams, Christopher Plummer, Mark Wahlberg, Charlie Plummer, Romain Duris, Marco Leonardi, Timothy Hutton, Ghassan Mas’ud, Andrew Buchan, Giuseppe Bonifati
 
Ensi-ilta: 12.1.2018
Arvostellut: Petteri Taurén
 
Mitä tehdä elämällään, kun on niin paljon fyrkkaa, ettei elannon eteen tarvitse enää koskaan rehkiä? Öljypohatta John Paul Getty (Christopher Plummer) vertaa elokuvassa tilannetta ympärille avautuvaan suunnattomaan kuiluun, joka on niin musertava paineessaan, että se raunioittaa jopa miehistä mahtavimmat. Gettyn pojasta (Andrew Buchan) rahan suomat vapaudet muovaavat vuosien varrella huumeriippuvaisen irstailijan ja kaikki muutkin stereotyypit täyttävän degeneroituneen hedonistin. Getty vanhempi on sinänsä mielenkiintoisempi tapaus, että hän vaikuttaa olevan täysin sokea oman ihmisyytensä rappeutumiselle, aivan elokuvan loppumetreille saakka. Onhan hän, maailmanhistorian rikkain mies, immuuni edellämainitun syöverin houkutuksille, eikä mikään voima nyt tai tulevaisuudessa saata estää häntä kasaamasta lisää rahaa rahan päälle.

Kivisydän-Gettyn ihmisyyden sielunmessussa joutuu tulilinjalle yksi jos toinenkin perheenjäsen, mutta pojanpoika J. P. Getty III:n (Charlie Plummer) kidnappaus nousee esiin ikonisena huippukohtana. Kidnappauksen lavastamisesta kavereilleen vitsaileva nuorukainen kaapataankin Italiassa ihan oikeasti, ja lunnasvaatimus on hulppeat 17 miljoonaa dollaria. Asioita mutkistaa vielä se, että lunnaita tivataan pojan äidiltä, Gaililta (Michelle Williams), joka on jo vuosia sitten ottanut eron hulttiomiehestään, eikä siten enää varsinaisesti kuulu Gettyn perheeseen. Miljoonia täytyy näinollen lähteä tivaamaan entiseltä appiukolta, joka ei ole kovinkaan halukas luopumaan vähistä pennosistaan. Tästä alkaa Abigailin hermoja raastava kissa ja hiiri –leikki kahdella eri rintamalla kidnappaajien ja vanhan saiturin kanssa, jossa hänellä on onneksi apunaan Gettyn luottomies, ex-vakooja Fletcher Chase (Mark Wahlberg).

Kauniskasvoisen J.P.G. III:n koettelemukset karvaisten ja parkkiintuneiden italiaanogangstereiden käsissä panivat ajattelemaan rinnakkaismaailmaa, jossa kaapattu uhri olisikin perijätär. Mitä sanoinkuvaamattoman kuvottavia raakuksia hän olisikaan joutunut kokemaan! Seksuaalista koskemattomuutta on hankala neuvotella, jos kidnappaajat soittavat vain kertoakseen lunnassumman ja lämäisevät luurin kiinni.

Elokuvan parhaan roolityön tekee Christopher Plummer, joka valittiin näyttelemään J. P. Gettyä Kevin Spaceyn sijaan, viimeksimainitun ryvetyttyä ahdisteluskandaalissa. Voisin kuvitella, että Spacey, joka on viime vuosina erikoistunut juuri roistojen rooleihin, olisi tehnyt omalla tavallaan vaikuttavan roolityön sielultaan sysimustana hirviönä. Plummerin Getty sen sijaan on hieman lämpimämpi, ymmärrettävämpi. Michelle Williams on äidin roolissa mielestäni liian lakoninen. Elokuvan ohjaustyöstä vastaa Ridley Scott.

Petteri Taurén
Veljeni vartija

Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 12
Ohjaus: JP Siili
Pääosissa: Antti Holma, Eemeli Masanen,  Vilhelmi Masanen, Niklas Liukkonen, Julius Liukkonen, Saga Sarkola, Kai Lehtinen, Anna-Leena Härkönen, Armi Toivanen, Alina Tomnikov

Ensi-ilta: 31.1.2018
Arvostellut: Petteri Taurén
 
Harvaa suomalaista musiikkiartistia on ollut yhtä vaikeaa välttää näkemästä ja kuulemasta kuin Jare ”Cheek” Tiihosta. Vaikeaa, muttei mahdotonta. Ihmisaivoilla on näet erinomaisen hyödyllinen kyky suodattaa nykypäivän multimediatulvasta pois sellaiset aistiärsykkeet, jotka tuottavat lähes yksinomaan vastenmielisyyden tuntemuksia. Cheekin kohdalla suodattimeni loksahti ON-tilaan noin kymmenen vuotta sitten, kun kuulin auton radiosta Liekeissä-hitin ja pyysin vaihtamaan kanavaa. Kappaleen sanoma ja arvomaailma, sekä artistin tyyli ilmaista itseään saivat minut ensimmäisen minuutin jälkeen vakuuttuneeksi siitä, että kuuntelisin mieluummin melkein mitä tahansa muuta. Mainittakoon, etten ole mielestäni ainakaan musiikin suhteen mitenkään poikkeuksellisen ahdasmielinen. Cheek tuntui silloin vain täyttävän kaikki mielenkiintoisen musiikin antiteesin tunnusmerkit. En halunnut edes yrittää käsittää miehen ehtymättömän suosion ydintä vuosien varrella.

Kunnes, noin pari vuotta takaperin, Cheek-filtterini reistaili ensimmäistä kertaa, ja löysin itseni katselemasta Muumit-AMV:ta (animaatiomusiikkivideo) kappaleelle Timantit on ikuisia. Siinä sitten, nautiskellessani Muumipeikon parhaista ”Mä lupaan pysyy aitona ja aina rokkaa” –kertsin tahtiin, aloin hymyillä ja hymyni vain leveni levenemistään, luullakseni aina korvanlehtiini saakka. Luulen saaneeni siinä hetkessä kiinni jostakin perustavanlaatuisesta, joka loisti kaiken sen naurettavan bravadon alta, ja joka teki Cheekistä lopulta koko kansan suosikin. En pysty vieläkään nimeämään sitä ”jotakin”, mutta siitä tämä elokuvakin kertoo.

Antti Holma näyttelee pääosassa tuplaroolia Jarena ja tämän kaksoisveljenä, Jerenä, joiden varttumiseen ja tiiviiseen kanssakäyntiin Veljeni vartija pääosin keskittyy. Elokuvassa käytetään toisena aikaulottuvuutena nopeita minuutin mittaisia leikkauksia vuoteen 2017, juuri ennen Cheekin jäähyväiskeikkaa, joissa Holma rikkoo neljättä vallia lausuakseen Jaren koottuja aforismeja suoraan yleisölle. Tarina on kaikenkaikkiaan ilahduttavan yksioikoinen: Jare ja Jere vetävät kaikkia turpaan kaiken aikaa ja Cheek ryyppää ja nussii sen minkä biisien kirjoittamiselta ja keikkailulta ehtii. Välillä meinaa loppua usko omaan tekemiseen, mutta tiivis kaveriporukka ja erityisesti veljessuhde auttavat tsemppaamaan.

Tarinankerronta jakautuu hyvin selkeästi kahteen osaan, jonka on ilmeisesti tarkoitus heijastaa Cheekin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Maanisten vaiheiden aikana elokuva runnoo eteenpäin kuin sarja peräkkäisiä toimintaelokuvien loppukohtauksia, joka käy ennen pitkää melko puuduttavaksi. Toisaalta tähän kerrontatyyliin sisältyy joitain elokuvan onnistuineimmistakin kohtauksista, kuten Cheekin jäähallifiilistely, jo yllämäinitun Timantit on ikuisia –biisin soidessa taustalla. Depressiivisiä vaiheita enteilee Jaren sisintä kalvavan ”möykyn” korostunut läsnäolo, joka johtaa useimmiten vetäytymiseen ja introspektioon, sekä muutamaan otteeseen jopa hetkelliseen itsevarmuuden luhistumiseen. Tätä kahden ääripään välillä vuorottelevaa kaavaa elokuva noudattaa alusta loppuun, joka tekee sen seuraamisesta mukavan helppoa, joskaan ei järin mielenkiintoista.

Veljesrakkauden ja omiin unelmiin uskomisen lisäksi elokuvassa käsitellään kolmantena pääteemana väkivaltaisuuden periytymistä isältä pojalle. On suoraan sanottuna typerää hurskastelua korostaa puolentoista tunnin turpaanvetämisen kyllästämän, myskinlemuisen menestystarinan jälkeen sitä, kuinka väkivalta onkin oikeasti aika kurja juttu.

Elokuvan parasta antia on hissikohtaus, joka mielestäni kiteyttää Cheekin kenties kadehdittavimman puolen. Cheek pistäytyy yliopistolla elämänsä suurta rakkautta vikittelemässä ja joutuu kuuntelemaan hississä parin minuutin mittaista murteheista tylytystä mm. tekstiensä materialistisuudesta ja omahyväisestä asenteestaan. Vihapuheen jälkeen Cheek tyytyy toteamaan jotain sensuuntaista kuin ”Aha”, ja elämä jatkuu. Heitterit on heittereitä.

Petteri Taurén

Justice League 

 

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons

Ensi-ilta: 15.11.2017

Arvostellut: Pekka Lavia

 

DC Comics tulee ja haastaa supersankarileffoillaan Marvelin Avengers-supersankarileffat. Justice League jatkaa siitä mihin Batman vs. Superman: Dawn of Justice päättyi. Batman (Ben Affleck) ja Ihmenainen (Gal Gadot) lähtevät etsimään superkykyjä omaksuvia ihmisiä joukkoihinsa perustaakseen oman Maata suojelevan tiimin suojellakseen ihmisiä uhkaavilta vaaroilta. Maata uhkaava, Uusin jumaliin kuuluva superpahis Steppenwolf (Ciarán Hinds) saapuu etsimään kolmea mystistä voimaa omaksuvaa Motherbox -laatikkoa, joilla hän haluaa valloittaa ja hallita planeettaa. Tähän Justice League ei nöyrry, vaan kähtee taistelemaan Steppenwolfia ja hänen demoniarmeijaa vastaan.

 

Toimintaa ei Justice Leaguelta puutu. Turpaan tulee ja rakennukset saavat kyytiä Steppenwolfin ja Justice Leaguen mittelöidessä taistelutantereella. Tietokone-efekteissä ei olla säästelty, sillä vihreätä kangasta on jouduttu käyttämään armotta. Aina silloin tällöin elokuvaan on saatu myös pari hassua puujalkavitsiä, jotka voivat naurattaa yhtä jos toistakin lapsimielistä katsojaa.

 

Justice League on juuri sitä mitä oletinkin sen olevan. Suht koht aivotonta supersankaritoimintaa isolla s:llä jota katsoo kaveriporukan kanssa tylsissä sunnuntai-illoissa. En kuitenkaan jaksa perehtyä elokuvan virheisiin tai muihin seikkoihin, vaan annan sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tai, tässä tapauksessa... silmästä….? Täytyy myöntää, että olen perso supersankarileffoille ja katselen niitä mielelläni. Olivatpa ne kuinka hyviä/huonoja. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että maailmassa on paljon huonompia elokuvia, eikä Justice League mielestäni kuulu siihen kategoriaan.

 

3,0 / 5,0 tähteä

Idän pikajunan arvoitus

Ensi-ilta: 24.11.2017
Kesto: 1h 54min
Ikäraja: 12
 
Idän pikajunan arvoitus tarjoilee hieman alle pari tuntia klassista murhamysteeriota takavuosien Hollywood-tähtösten tuikkeessa. Elokuvan yleistunnelma jää kuitenkin harmillisen hengettömäksi ja kiirehdityksi.
 
Kenneth Branaghin ohjaama Idän pikajunan arvoitus on toinen elokuvafilmatisointi Agatha Christien samannimisestä romaanista. Branagh näyttelee myös elokuvan pääroolia, mestarietsivä Hercule Poirot’a, joka on palaamassa onnistuneen työtehtävän jälkeen Istanbulista Lontooseen, mutta löytääkin itsensä paluumatkalla uuden murhatapauksen ääreltä. Poirot aloittaa tutkimuksensa hieman vastahankaisesti, mutta käy kuitenkin lopulta kuulustelemaan kanssamatkustajiaan tuttuun systemaattiseen tapaansa. Murhapaikalta, suljetusta huoneesta johon kenenkään muun ei nähty menevän, löytyy epäilyttävän paljon todistusaineistoa. Tutkimusten edetessä alkaa vaikuttaa siltä, että yhdellä jos toisellakin matkustajalla on oma lusikkansa sopassa... Kuka lopulta paljastuu syylliseksi, ja voiko murha olla koskaan oikeutettu?

Poirot-elokuvan viihdearvo riippuu pitkälti pääroolin esittäjän onnistumisesta hahmon tulkinnassa. Olen itse tottunut David Suchet’n hyvin hillittyyn ja terävään, kaljuuntuvaan ja hivenen hidasliikkeiseen Poirot’hon. Erityisesti mysteerion kliimaksikohta, syyllisen paljastaminen pitkän päättelyketjun selostamisen jälkeen, on yksi Suchet’n vahvuuksista. Kenneth Branaghin Poirot on mielestäni normaalimpi, hieman action-tähtimäisempi. Tämän normalisoinnin vastapainoksi Poirot’n obsessiivista tarkkuutta yksityiskohtien ja harmonian suhteen on painotettu enemmän. Elokuvan alussa Poirot esimerkiksi toteaa, että vaikka hänen herkkyytensä tekeekin hänestä erinomaisen etsivän, tekee se muusta elämästä lähes sietämätöntä. Toisaalta, kyseinen sietämättömyys ei juurikaan välity katsojalle elokuvan tapahtumien kautta: Poirot kohtaa kanssaihmisensä hurmaavan elegantisti, sanoo mielipiteensä aina suoraan, jahtaa pakeneva rikollista vaarallisissa olosuhteissa ja touhuaa kaikenlaista muutakin vastaavanlaista maskuliinista ja äärimmäisen itsevarmaa. Ei vaikuta kovinkaan sietämättömältä, jos minulta kysytään. Branagh-Poirot on siis tiivistettynä vähän machompi, normaalimpi ja kaksiulotteisempi, kuin esimerkiksi Suchet-Poirot.

Elokuvan muista henkilöhahmoista mainittakoon vanha ja pöyhkeä prinsessa Dragomiroff (Judi Dench), rasisti sveitsiläisprofessori Gerhard Hardman (Willem Dafoe) uskoonsa hurahtanut espanjatar Pilar Estravados (Penélope Cruz) ja kaikkien inhoama juro gangsteri Edward Ratchett (Johnny Depp). Hahmo toisensa jälkeen astelee estradille latelemaan vuorosanansa jättämättä katsojaan sen syvällisempää vaikutusta, kiireesti, ennen seuraavan hahmon aivan yhtä mekaanista suoritusta. Onnistuneimman roolityön tekee Lucy Boynton, heiveröisenä ja unisen utuisena kreivitär Elena Andrenyina. Hänen aviomiehensä sen sijaan, väkivaltainen, Putinia muistuttava jugoslaavininja, kreivi Rudolf Andrenyi (Sergei Polunin) on keskinkertaisesti näytelty ja niin huonosti kirjoitettu, että koko hahmo meinaa lipsua campin puolelle. Campiksi meinaavat muuten mennä myös Poirot’n yllättävät hempeilymonologit vanhaa Katherine-heilaa muistellessa.

Elokuva onnistuu ratkaisevien kohtausten tunnelatauksessa, mutta ainakaan oma mielenkiintoni elokuvaa kohtaan ei varsinaisesti syttynyt missään vaiheessa. Henkilöhahmot jäävät niin latteiksi, ettei tämän prinsessan tai tuon kreivittären osallisuus koko jupakkaan jaksanut kiinnostaa.

Petteri Taurén
 
2/5
Copyright (c)2017, All Rights Reserved.